SODAN LAIT JA VIIDES RIKOS RAUHAA VASTAAN

Kirjoituksia,YPSY toimii

Sveitsiläinen Henry Dunant järjesti vapaaehtoisia auttamaan Solferinon taistelun uhreja Pohjois-Italiassa vuonna 1859. Hän esitti, että kaikkiin maihin perustettaisiin järjestö avustamaan sodanaikaista lääkintähuoltoa ja että haavoittuneiden hoito turvattaisiin kansainvälisin sopimuksin. Genevessä 1863 perustetusta toimikunnasta muodostui Punaisen Ristin kansainvälinen komitea (ICRC). Suomen kansallinen yhdistys perustettiin 1877.

Humanitaarisen oikeuden ytimen muodostavat ICRC:n aloitteesta syntyneet Geneven sopimukset (1949) kattavat haavoittuneiden ja sairaiden sotilaiden aseman, sotavankien kohtelun sekä siviilihenkilöiden suojelun sodan aikana. Sodan oikeussäännöt ovat osa kansainvälistä oikeutta. Kaikki maailman valtiot ovat sisällyttäneet ne lainsäädäntöönsä.

Humanitaarinen oikeus tunnustaa sodan realiteetit ja taistelevien osapuolten tavoitteet. Oikeussäännöt on laadittu tilanteisiin, jossa osapuolet käyttävät tappavaa voimaa toisiaan vastaan. Säännöt rajoittavat kuitenkin voimankäyttöoikeutta määrittelemällä, kenelle ja millä tavoin voimankäyttö on sallittua.

Säännöt suojelevat niitä, jotka eivät osallistu taisteluihin. Kiellettyjä ovat muun muassa väkivalta, kidutus, nöyryyttävä kohtelu ja murha. Suojeltuja kohteita kuten sairaaloita tai kouluja vastaan ei saa hyökätä.

Humanitaarinen oikeus ei ota kantaa siihen, onko valtiolla oikeutus aseellisen voiman käyttöön. Siitä, onko kyse laittomasta hyökkäyksestä vai oikeutetusta itsepuolustuksesta, säädetään YK:n peruskirjassa.

Ulkoministeriön julkaisu Sodan oikeussäännöt (2016) sisältää Geneven sopimukset ja muut kansainvälisen humanitaarisen oikeuden sopimukset, joihin Suomi on sitoutunut. Esimerkiksi henkilömiinat kieltävän Ottawan sopimuksen (1997) on ratifioinut jo yli 160 valtiota, Suomi vuonna 2011.

Esipuheessaan silloinen ulkoministeri Erkki Tuomioja korosti mm. sotarikosten tuomittavuutta: “Rankaisemattomuuden vähentäminen kaikkein vakavimmista kansainvälisistä rikoksista kuten sotarikoksista, on yksi Suomen ulkopolitiikan painopisteistä. Näistä rikoksista syyttäminen on ensisijaisesti valtioiden vastuulla. Kansainvälisellä rikostuomioistuimella (ICC) on kuitenkin keskeinen rooli silloin, kun kansalliset syyttämistoimet eivät eri syistä ole mahdollisia.”

Tuomioja huomautti lopuksi, että “jotta sodan oikeussääntöjä noudatettaisiin, niistä täytyy myös olla saatavilla tietoa.” Kauhistuttaa, ettei näiden sopimusten tuntemus näytä kuuluvan kaikkien sotilaiden koulutukseen.

Viides rikos rauhaa vastaan on ecocide. Sitä koskevan lain oli alun perin tarkoitus olla kansanmurhan (genocide), ihmisyyttä vastaan tehtyjen rikosten ja sotarikosten rinnalla, kun kansainvälinen rikostuomioistuin perustettiin 1990-luvulla. Ecocide-lakia oli YK:ssa ehdottanut Ruotsin pääministeri Olof Palme, ja siitä keskusteltiin 1990-luvulla, mutta se poistettiin suljetussa kokouksessa vuonna 1996.

Nyt uudelleen valmisteltavana oleva Ecocide-laki puolustaa koko maapalloa, ei vain ihmisen elinympäristöjä. Se kattaa maapallon ekosysteemeille, meri- ja jokijärjestelmille, kasvillisuudelle ja eläimistölle aiheutuneet välittömät vahingot sekä niistä aiheutuvat vaikutukset ilmastoon.

Haitat eivät aina ole vain ympäristöä koskevia. Ne voivat olla myös kulttuurisia ja emotionaalisia ja vaikuttaa yhteisöihin syvällisesti. Etenkin silloin, kun kyseisen kulttuurin elämäntapa on myös käytännön tasolla sidoksissa kärsivään ekosysteemiin, aiheutetut vahingot voivat kuulua ecocide-käsitteen alle.

Lähteet: SPR ja ulkoministeriö

Kaarin Taipale, TkT